… vai lisääkö?
Ideaalissa tilanteessa kaikki tieto on kaikkien saatavilla niks-naks vaan, jostakin yhteisestä tietokannasta, jonka joku on rakentanut (ilmaiseksi tietenkin!), joka toimii kuin unelma ja jota jokainen osaa käyttää sataprosenttisen varmasti, ja joka on ajantasalla 24/7.
Mutta elämä ei valitettavasti toimi näin. Aina jotain puuttuu, aina jokin on vanhaa tietoa tai aina tiedossa on jotain virheellistä. Aina tietoon ei pääse käsiksi. Joudutaan elämään mutu (=musta tuntuu)-tuntumalla.
Tiedän, että seuroissa toimivat vapaaehtoiset ovat jatkuvassa puristuksessa. Paineita tulee urheilijoilta, urheilijoiden taustajoukoilta, satunnaisilta tai säännöllisiltä harrastajilta, tilojen vuokraajalta, kunnalta tai kaupungilta ja myös liitolta.
Aikaakaan ei kenelläkään ole käytettävissä kuin ne samat 24 tuntia vuorokaudessa ja seitsemän päivää viikossa. Siitä samasta kakusta pitää jakaa palkkatyöhön, perheelle, harrastuksille ja ennenkaikkea myös itselle. Lepo ja uni ovat muuten valtavan mukavia ja palauttavia tapoja viettää aikaa!
Maailma muuttuu hurjaa vauhtia ja toiminnot laajenevat ja jatkuvasti tulee lisää asioita, joita pitäisi hoitaa ja tehdä sekä yksityiselämässä että palkkatyössä että seuratoiminnassa.
Uusia asioita pulpahtelee ihan valtiontasolta saakka, joita pitäisi huomioida, ja usein nämä asiat eivät ole mitään itsestäänselvyyksiä, jotka kerran lukemalla ovat hoidossa. Esimerkkinä otettakoon vajaan vuoden kuluttua voimaan tuleva EU:n tietosuoja-asetus, josta tulee aiheutumaan sellaiset operaatiot sekä liitolle että seuroille että kaikille yrityksille, etten edes halua tänä perjantaisena iltana sitä ajatellakaan! Mutta silti on pakko, sillä se tulee jokatapauksessa eikä sitä voi ohittaa ummistamalla silmät koko asialta.
Koska tietoa ei ole saatavilla, ei päätöksiä voi tehdä validiin tietoon perustuen. Mutta kuka haluaisi olla mukana sellaisessa organisaatiossa, joka joutuu tekemään päätöksiä mutu-tuntumalla? En minä ainakaan. Kuka haluaisi olla perustelemassa sellaisia päätöksiä jäsenistölle, osakkeenomistajille tai kumppaneille? En minä ainakaan.
Sen takia tietoa pitää hakea ja kysyä. Vaikka tiedetään, että se tulee olemaan siellä toisella puolen vastauslomaketta ehkä hieman epämukavaa, koska se tullee vaatimaan selvittelyjä, eli viemään aikaa. Ja etenkin se, että se tulee viemään aikaa siitä toiselle tärkeästä. Se aika on jostakin toisesta toiminnosta pois. Kun se kakku on sen 24/7 eikä yhtään enempää, ei kenelläkään meistä.
Ei näitä kyselyjä pelkkää ilkeyttä tehdä. Ei minulla ainakaan ole mitään halua aiheuttaa toisille kanssaeläjille aikatauluongelmia eikä määrätä, mihin jokainen omaa aikaansa saa ja joutuu käyttämään. En minäkään tykkää vastata kaikenmaailman kyselyihin, etenkin jos juuri on päällä jokin järjestösäännöistä johtuva deadline tai opiskeluissa on kolme keskeneräistä kotitehtävää, jotka olisi hyvä saada valmiiksi ennen maanantaita tai pitäisi ehtiä käydä vielä kaupassa ja apteekissa ennen Emmerdalea.
Ei tietoa kysytä sen takia, että olisi kiva tietää. Sitä tietoa kysytään, sillä sitä oikeasti tarvitaan ja kaivataan. Jos sitä ei tarvittaisi, voitaisiin jatkaa mutu-tuntumalla ja arvaamalla.
Sen takia pitää yrittää löytää se rako, jolloin kyselyyn vastaa.
Usein ennakkovalmistautuminen auttaa: kyselyn voi usein tulostaa työpöydälle tai paperille ja sen voi selata läpi ja arvioida, kuinka helppoa tai vaikeaa sen täyttäminen tulee olemaan. Jos se on tulostettuna, voi kyselyn ottaa mukaan ja mennä kollegan kanssa kahville. Ja pohtia samalla yhdessä, mitä tietoja puuttuu, mitä on saatavilla ja mihin tarvitsee käyttää vielä kolmatta kollegaa. Tai neljättä. Kyselyissä on usein vastausaikaa ainakin viikon verran. Kyllä siinä ehtii löytää sen oman aikaikkunan tiedon hakemiseen. Jos vain haluaa.
Mutta miksi ei haluaisi, kun kyse on yhteisestä asiasta?
Siitä tilastotiedosta, joka auttaa (yleensä mutkan kautta) jokaikistä toimijaa, joka tässä yhdistyshimmelissä on mukana. Voi olla vaikea kuvitella sitä, miten kerätyt numerot pystysuorassa sarakkeessa voi auttaa sitä pientä muksua, joka tapailee ensimmäistä kertaa rytmiä ihan uusien tuttavuuksien seassa ihan ensimmäisellä tanssitunnillaan. Mutta se auttaa. Se voi auttaa siten, että seuralla on käytössä sellaiset olosuhteet, jotka mahdollistavat harrastusryhmien pitämisen turvallisesti. Se voi auttaa siten, että seurassa on osaamista neuvotella olosuhteista, osaamista ohjata ryhmiä tai osaamista hoitaa seuran päivittäisiä asioita yhdenvertaisesti siten, että siitä hyötyy mahdollisimman moni ellei kaikki seuran harrastajat ja toimijat. Se voi auttaa siten, että seuralla on käytössään jotain kättäpidempää, mihin viitata, kun jonkun äiti tai isä tai siskonserkunkaima tulee kyselemään hankalia kysymyksiä.
Se voi auttaa siten, että kuntien päättäjille saadaan ajantasaista tietoa siitä, mitä ongelmia kunnissa toimivilla seuroilla parhaillaan on käsillä. Se voi auttaa siten, että tiedetään tasan tarkkaan mihin suuntaan harrastajamäärät ovat liikkeellä ja mitkä lajit ovat parhaillaan niitä, jotka tuovat eniten harrastajia seuroihin. Se voi auttaa siten, että pystytään määrittelemään harrastamisen kustannuksia, seuraamaan niiden kehitystä ja tutkimaan, mistä kehitys johtuu.
Ei siis ole kyse pelkästä kyselystä. On kyse tulevaisuudesta ja siitä, millaiseksi haluamme sen muotoutuvan. Haluammeko jatkaa arvailuihin ja noin-määriin perustuvalla mutu-tuntumalla, vai haluammeko vahvaa päätöksentekoa, joka perustuu Oikeisiin Lukuihin, Oikeaan Dataan.
Minä toivon, että jokaisessa seurassa halutaan jälkimmäistä.
Auli Korhonen
toiminnanjohtaja
