Tämä kirjoitus on omistettu kaikille, jotka kokevat tai ovat kokeneet elämässään pelkoa, riittämättömyyden tunnetta, painetta nykyhetkestä tai tulevaisuudesta sekä niille, jotka toisiaan tukevat, auttavat ja kantavat elämässä toinen toistaan eteenpäin, kun toisella ei ole siihen eväitä.
ALKUTAHDIT
Minä olen sellainen ihminen, joka tekee kaikkensa alusta loppuun. Aloin soittamaan viulua, kun olin 5 -vuotias ja soitin sitä 11 vuotta. Viimeiset vuodet kävin soittotunneilla, teoriassa ja orkesterissa, sillä minun oli pakko suorittaa tutkinto loppuun ja saada viulun soittamisesta todistukset ja suoritukset tehtyä. Tanssi oli tullut soittoharrastuksen rinnalle.
Löysin nykyisen tanssiparini yhteisen valmentajamme kautta, joka piti minua potentiaalisena parina B -luokassa tanssivalle pojalle. Olin itse tuolloin E-luokassa ja olin vasta aloittanut vakio- ja latinalaistanssin. Minulle avoimet kuviot olivat ihan uusia, sillä peruskuvioitakaan en ollut ehtinyt tanssimaan vielä kauaa. Jostain syystä poika halusi alkaa tanssia kanssani niin vakioita kuin latinalaistansseja. Ensimmäiset yhteiset kilpailumme olivat Suomen Mestaruuskilpailut ja näitä kilpailuja ennen olin käynyt vain alkeistason kilpailuissa.
Tanssin halusin aloittaa, sillä koulussa meille esiintyi eräs paikallinen tanssiurheilija ja hänestä tuli minun idolini. Halusin liikkua samalla tavalla. Lähdin hänen ryhmätanssitunneilleen ja sieltä sain vapaalipun ensimmäisiin GP -kilpailuihin, joita menin katsomaan yhdessä pappani kanssa. Olin kilpailuissa ottanut pappaa kädestä ja sanonut hänelle, että tuolla minäkin pappa haluan joskus olla tanssimassa. Silmäni olivat jo siinä hetkessä hänen kertomansa mukaan näyttäneet siltä, että tuota se pikkutyttö oikeasti haluaa.
Olemme tanssineet tanssiparini kanssa yhdessä nyt kahdeksan vuotta. Tanssista on tullut elämäntapa, ilman sitä ei olisi minua. Tanssi on kasvanut osaksi identiteettiäni. Olen kuitenkin joutunut miettimään, että mitä tanssi merkitsee minulle? Voiko jokin urheilu ja sen tuomat arvomaailmat, tavat, käytännöt, harjoittelut muovata minusta jotakin muuta, vai kuka olisinkaan ilman tanssia? Tanssi ei ole aina tuonut minulle onnea, iloa, motivaatiota. Päinvastoin. Tanssi on tuonut minulle surua, vastoinkäymisiä sekä sairautta.
Kaikki alkoi vajaa kolme vuotta sitten, kun päätin keskustella valmentajani kanssa, että pitäisikö minun laihduttaa. Puhuimme, että muutaman kilon voisin pudottaa. Painoin tuolloin 62 kg ja lihaksistoni oli kunnossa. Pituutta minulla on 174cm. Saman kuukauden aikana kävin kehonkoostumusmittauksessa ja kehon rasvat olivat vajaat. En siis voi sanoa, että olisin koskaan ollut mitenkään iso. Kun aloimme treenata kovempaa, tavoitteellisemmin uuden valmentajamme kanssa, ajatusmaailmani muuttui. Aloin kokea suorituspaineita, mutta ajatusmaailmani oli silti positiivinen. Voin tiputtaa muutaman kilon ja olla näin kevyempi vietävä ja nopeampi spinnaamaan. Muistan, että valmentajan kanssa käydyn keskustelutuokion aikana sanoin hänelle: ”Tiedän jo nyt, että tämä saattaa mennä minun kohdallani yli”.
Omalle tanssiparilleni tämä ei ollut mitenkään käänteentekevää tai muutenkaan hän ei tätä keskustelua noteerannut oikeastaan mitenkään vielä tuolloin. Aloimme tehdä enemmän yhdessä oheisharjoituksia, punnerruksia, vatsa- ja selkälihaksia, ja muistankin sen olleen tavoitteellista ja hauskaa. Jäimme aina treenien jälkeen vielä tekemään lihaskuntoa puristaen viimeisetkin mehut itsestämme. Ei mennyt kuukautta kauempaa, kuin tanssiparini oli alkanut seuraamaan Some:ssa henkilöä, joka mainosti elämäntapamuutoshaastetta, jossa osalliset tulevat nostattamaan elämäntapamuutoksillaan energiatasojaan ja vähentämään kehon tulehdustilaa. Tämän elämäntapavalmentajan opetuksien mukaisesti maitotuotteet lisäävät kehon tulehdustilaa, viljat ovat pahasta ihmiselle, kaikki prosessoitu ruoka, esimerkiksi maito ja margariini, ovat ns. kiellettyjä aineita. Sokerit karsittiin myös kaikki pois. Ruokavalioon olisi kuulunut rasvojen lisääminen sekä puhtaan lihan syöminen.
Olimme tuolloin hankkineet uusia sponsoreita urheilijapolullemme, joten oli luontevaa lähestyä myös tätä elämäntapavalmentajaa sähköpostitse, jonka seuraamuksena pääsimme ilmaiselle kokeilujaksolle hänen viiden viikon elämäntapamuutoshaasteeseensa. Kävimme tuolloin paljon kilpailuissa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Tanssiparini lopetti kesken haasteen tämän kyseisen kokeilun. Parini sanoi, ettei hän palautunut, koska ei saanut riittävästi hiilihydraatteja, joita urheilija tarvitsee palautuakseen rasittavasta tanssitreenistä. Lisäksi energiatasomme laskivat. Minä vein haasteen loppuun asti. Kierteestä en päässyt kuitenkaan haasteen loputtua eroon. Yhteistyömme ei saanut jatkumoa. Melkein kolmeen vuoteen en syönyt perunaa, pastaa tai voinut juoda maitoa. Vasta reilu puoli vuotta sitten pystyin lisäämään ruokavaliooni takaisin leivät ja maitotuotteet.
Viiden viikon aikana laihduin viisi kiloa. Tässä ajassa valmentajani näki muutoksen ja sanoi minulle ääneen, että nyt näyttää hyvältä. Paljonko olet laihtunut? Vastasin innoissani, että viisi kiloa nyt yhteensä. Tästä palautteesta ja muutoksesta peilikuvassa, jota me tanssijat katsomme monta tuntia päivässä, sain puhtia jatkaa ”elämäntapamuutosta”, joka perheen piirissä meni läpi sillä, että olen tanssija, treenit ovat lisääntyneet hurjasti, baletti on tullut mukaan oheisharjoitteluun ja nyt vaan mennään niin lujaa, etten pysy ravinnon määrän kanssa perässä. Emme kuitenkaan koskaan perhepiirissä tai tanssiparini kanssa kuvitelleet, että en tulisi enää löytämään tasapainoa treenien ja syömisen välillä. Haasteen jälkeen ruoasta puhumisesta ja oheistreenaamisesta tuli arkipäiväisiä puheenaiheita parini kanssa. Keskustelimme päivittäin syömisestä, ruoasta ja sen laadusta. Minun ruokavaliooni kuuluivat kananmunat, lihat, kasvikset, marjat, muutamat juurekset ja pähkinät. Näillä elin kaksi vuotta. Jossain vaiheessa ateriarytmini alkoi pitkittyä, ja huomasin, etten tuntenut enää nälkää. Söin normaalisti aamiaiseksi kaksi kananmunaa kinkulla ja tomaatilla ja sitten klo 15 jälkeen tein itselleni esimerkiksi salaatin. Treeneissä söin pähkinöitä ja illalla kotiin tultuani pystyin syömään porkkanoita. Kerran olin pakannut ulkomaan kilpailureissulle itselleni mukaan ison rasian porkkanoita, joita naureskelimme parini kanssa hotellihuoneessa. Usein kilpailujen jälkeen, kun parillani oli nälkä, menimme syömään, mutta minä en tilannut koskaan mitään.
Normaalissa arkielämässäni kaikki alkoi pyöriä tanssin ja ruoan ympärillä. Tai treenaamisen ja ruoan. Tanssi ei ollut enää tanssia. Tanssi oli liikuntaa, jolla pystyi laihduttamaan ja pitämään painon kurissa. Oheistreeniä tein tanssitreenien päälle päivittäin. Lankutin puoli tuntia päivässä ja kävin salaa ulkona puistoissa tekemässä jumppia. Ruokakaupoissa vietin usein tunteja lukiessani jokaisen purkin kyljen ja tutustuen kaikkiin pakkausselosteisiin, mutta aina päädyin ostamaan samat asiat: vihanneksia ja pähkinöitä. Hedelmiä en voinut syödä ”koska niissä oli liikaa sokeria”.
Vuonna 2016 kesällä olin pahimmillani, sillä olin laihtunut 15kg. Painoin tuolloin 47 kg ja mahduin yläasteaikojeni farkkuihin. Olin viettämässä tanssilomaa Italiassa ja muistan maanneeni pehmeällä aurinkotuolilla pyyhkeen päällä ja tämän jälkeen olleeni aivan mustelmilla. Itsekurini ei antanut periksi missään tilanteissa, enkä voinut syödä lomalla edes yhden yhtä kunnon jäätelöä. Ajatusmaailmani oli muuttunut. Minä olin muuttunut. Minun pääni sisään oli muuttanut jokin muu kuin minä itse. En pystynyt enää kontrolloimaan itseäni niin kuin olisin toivonut ja halunnut. Joskus itkin pääni sisällä sitä, miksi en voi, miksi en tee, miksi en nauti, miksi et salli itsellesi – mutta joku muu kielsi sen.
Anoreksian luonnetta on kuitenkin helppo ymmärtää, jos sairauden kuvittelee irralliseksi omasta minuudestaan. Anoreksia on sairaus, mikä saastuttaa sairastuneen aivot ja muuttaa tämän täysin toiseksi ihmiseksi. Anoreksia tukahduttaa uhrinsa minuuden, ja saa hänet unohtamaan ne asiat, joista tämä ennen piti. Anoreksia vangitsee, luo pelkoja ja asettaa elämälle raamit. Ja jos uhri ei tottele anoreksiaa, se suuttuu. Se on sairaus, joka alistaa ja lyttää kasaan, kieltää ihmiseltä oman minuuden, ja estää tätä elämästä omaa elämäänsä. Anoreksia on ovela, eikä sitä tavallisella silmällä huomaa, ennen kuin se on jo asettunut mieleen asumaan. Eikä ole sairastuneen vika, että tämä silloin aikanaan raotti sairaudelle mieleensä ovea ja kutsui sen sisään; se oli silloin sinä hetkenä henkisen hyvinvoinnin kannalta kannattava ratkaisu. Olen kuitenkin katsomalla taaksepäin huomannut, että anoreksia oli jo hyvin varhain hurmannut ja vääristänyt ajatteluani. Se oli jo kauan kertonut minulle ohjeitaan, sääntöjään ja rajoituksiaan, ja kieltänyt kertomasta salaisuudesta muille. Anoreksia kaventaa sekä ihmisen elämänpiiriä että kokemusmaailmaa kaikin tavoin, ja usein sairastunut onkin lopulta täysin kahden sairautensa kanssa. Uhri uskoo anoreksian ääntä niin kovasti, että on vakaasti sairaiden aatteiden puolella vaikka muut sanoisivat mitä. Muu maailma on väärässä, eikä niin sanotulla tavallisella elämällä ole enää sijaa omassa todellisuudessa. (Anoreksia, Henna Lehtismäki-Hyvönen 2016).
MIELIHYVÄ
Ihminen toimii elämässä niin kuin katsoo sillä hetkellä olevan itselleen tarpeellista tai parhaaksi myös silloin, kuin valittu keino on väärä tai vaarallinen. Neurologisista syistä tämä johtuu osaksi aivojen Limbisestä järjestelmästä. Se on aivoalueiden joukko, joka osallistuu laajasti mm. tahdosta riippumattomien, esimerkiksi motivaation ja tunteiden säätelyyn. Se yhdistelee erilaisia tunnetiloja muistiin tallentuneisiin fyysisiin tuntemuksiin, ja siellä motivaation ja tunteiden säätelyyn, ja siellä sijaitsee myös ns. mielihyväkeskus. Se on aivojen ”palkitsemisjärjestelmä”, joka aktivoituu erilaisten välittäjäaineiden toiminnan mukaan säädellen näin ihmisen toimintaa ja mielihaluja. Anoreksia on kertonut uhrilleen, että pelko pysyy poissa, kun tämä jättää ruoan väliin ja lähtee lenkille. Lenkin jälkeen anoreksian ääni kehuu uhriaan hyvästä suorituksesta. Aina kun ihminen tekee jotain sellaista, jota pitää hyvänä suorituksena, aivot vapauttavat mm. dopamiinia. Se saa aikaan mielihyvän tunteen aivojen mielihyväkeskuksessa ja aktivoi palkitsemisjärjestelmää. Palkitsemisjärjestelmän aktivoituminen puolestaan aikaansaa ihmisessä riippuvuuskäyttäytymisen, oli kyse sitten uhkapelaamisesta, alkoholista tai mielihyvän hakemisesta liikunnalla. (Anoreksia, Henna Lehtismäki-Hyvönen 2016).
Tarve kokea mielihyvää on luonnollisestikin sisäsyntyistä jokaiselle ihmiselle. Anoreksia on edetessään aivopessyt uhrinsa niin, että tämä osaa lopulta hakea mielihyvää vain sairaiden keinojen kautta. Jos sairastunut ennen piti vaikkapa uinnista, pianon soitosta tms. ei niistä enää tule mitään. Todennäköistä on, että aiemmin hyvää oloa tuottaneet aktiviteetit ovat jääneet aivan kokonaan pois sairastuneen elämästä. Syömishäiriökäyttäytyminen on sairastuneen ainoa harrastus, ainoa tavoite ja ainoa mielihyvän lähde, ja sen toteuttamiseen kuluu suurin osa päivästä. Ja ellei toteuttamiseen, niin sitten suunnitteluun. Esimerkiksi minä suunnittelin ateriat parin päivän päähän niin, että tiesin mitä seuraavina päivinä syön mihinkin kellonaikaan. Jos en pystynyt toteuttamaan suunnitelmaani rankaisin itseäni.
KUINKA TOIMIMME
Kun ihminen keksii jotain, mistä pitää ja tekee tietoisen päätöksen asian suorittamisesta, pelkkä ajatus pian koittavasta paremmasta olosta riittää tuottamaan aivoissa endorfiinejä ja suorituskykyä nostattavaa adrenaliinia. Morfiinit ovat keskushermostosairauksien esiintyviä hormoneja, eli elimistön itsensä tuottamia välittäjäaineita, jotka sitoutuvat opioidireptoreihin saaden aikaan mielihyvän tunnetta ja vähentäen kipuja. Adrenaliini taas on välittäjäaine ja hormoni, jota yhdessä noradrenaliinin kanssa erittyy suorituskykyä vaativissa stressitilanteissa – yleisimmin kaiken fyysisen rasituksen yhteydessä, mutta erityisesti osana pako- tai taistelureaktiota. Vireyttä lisäävää noradrenaliinia pidetään myös mielihyvähormonina ja yhtenä niistä aineista, joilla perustellaan liikunnan aikaansaamaa hyvän olon tunnetta. Liikuntasuoritus aliravittuna ja kiipeillä jaloilla siis onnistuu, koska siitä on jo muodostunut riippuvuus, jossa kehon omat kipulääkkeet ja piristeet tulevat avuksi. Liikuntasuoritus aliravitsemustilassa on keholle erittäin raskas, ja usein sairastunut tunteekin väsymyksen viimeistään illalla. Siitä huolimatta hän on juuri tehnyt jotain sellaista, mitä aivot pitävät vääristyneiden assosiaatioverkostojen vuoksi hyvänä suorituksena. Anoreksian myötä syömättömyydellä ja pakkourheilulla on voimakas assosiatiivinen yhteys mm. onnistumisen kokemukseen, selviytymiseen, kelpaamiseen ja parempaan itsetuntoon. Nämä ovat avainsanoja myös tanssiurheilussa, jossa haetaan onnistumisia ja jossa tytöillä sekä pojilla on kovat ulkonäköpaineet kilpalattioilla, missä arvostellaan tanssin lisäksi myös tanssijan ulkoista olemusta.
Kipeänäkin suorituksen jälkeen vapautuu taas dopamiinia, joka saa aikaan mielihyvän tunteen aivojen mielihyväkeskuksessa, aktivoi palkitsemisjärjestelmää ja vahvistaa näiden neuronien välistä yhteyttä entisestään. Itse rääkkääminen ja äärirajoille vetäminen aktivoi siis onnistumisen kokemusta ja tuottaa mielihyvää. Se poistaa paineen tunnetta. (Anoreksia, Henna Lehtismäki-Hyvönen 2016)
KILPAILEMINEN
Ravinnottomuudella on moninaisia vaikutuksia mielialaan, ja pikkuhiljaa anoreksian edetessä sairastunutkin alkaa huomata, että mielialat heittelevät alkutilannetta enemmän. Olo on huomattavan usein ärtynyt, vihaisia purkauksia tulee, ja tulilinjalla ovat usein ne kaikkein läheisimmät ihmiset. Minun tilanteessani koko perhe sai kärsiä sairaudestani kauan. Siitä hetkestä, kun aloin sairastua, perheenjäseneni huomasivat muutoksia minussa, mutta myös ulkopuoliset, tanssin piirissä vaikuttavat valmentajat, tanssijat ja oma tanssiparini huomasivat minun muuttuneen. Kun palasin kolmen viikon tanssilomaltani takaisin treenisalille v.2016, olin pienimmilläni ja heikoimmillani. Olin menettänyt suurimman osan lihaksistostani, jota tarvitaan tanssimiseen. Aloin olla hidas, koordinaatiokykyni heikkeni, sain jatkuvasti palautetta valmentajaltani, etten suoriudu niin kuin ennen. Elokuussa ennen isoja syksyn ensimmäisiä kilpailuja Stuttgartissa, valmentajani uhkasi minua kilpailukiellolla. Kilpailukielto olisi tarkoittanut kieltoa myös tanssiparilleni. Jokin sisälläni heräsi ja aloin miettiä, mitä vien pois tanssiparini urasta tekemällä näitä valintoja. Mutta vaikka kuinka tiesin, mitä teen itselleni ja läheisilleni, ei pääni halunnut uskoa terveellisiä valintoja. Mieleni sanoi minulle, etten riitä, etten ole hyvä.
Vuoden 2016 SM-kilpailujen tulokseen olimme erittäin pettyneitä. En päässyt riittämättömyydentunteestani irti ja aloin piiskata itseäni kovempaa. SM-kilpailuissa sain ulkopuolista palautetta siitä, miltä näytän. Kesken kilpailun kuulin kommentteja, ja kilpailuiden jälkeen kuulin, mitä ihmiset olivat puhuneet ulkomuodostani. Negatiiviset ja huolestuneet kommentit raastoivat minua, mutta jokin sanoi minulle: ”Ne eivät tiedä mistä puhuvat, nyt on jo paljon parempi, sinun on parempi näin, kyllä sinä pystyt näinkin saavuttamaan kaiken ja enemmän.” Tuloksemme alkoivat huonontua. Ennen Stuttgartin kilpailuja muistan perheenjäsenieni sanoneen minulle, että tulen pyörtymään kilpailulattialla – ”Katso nyt itseäsi, ei kukaan tuomari voi merkata tuollaista jatkoon.” Itseinhoni kasvoi. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että olen kuullut nämä puheet väärin, sillä pääni sisällä ne ovat muuttuneet arvosteluksi.
SAIRAUS JATKUU
Ruokailemisesta tuli tuskallista. Ajoitin ruokailun aina juuri ennen treenejä, jotta jaksaisin. En voinut syödä enää perheeni kanssa, koska kaikki heidän valmistamansa ruoat olivat minulle kiellettyjä. En voinut mennä enää ravintoloihin syömään ystävieni tai perheeni kanssa, sillä en voinut tietää, mistä kaikesta annos oli tehty. Sain jatkuvasti paniikkikohtauksia, kun puhe oli ruoasta. Nyt pystyn syömään vaikka pizzan, jos tekee mieli.
Kaiken tämän ympärillä en kuitenkaan koskaan ole jättänyt menemättä yksinkään tanssitreeneihin. Tanssiparini oli minulle ihminen, joka tuntui turvalliselta. Hän ei tuominnut minua koskaan. Hän ei sanonut minulle koskaan mitään negatiivista. Muistan hänen kerran tuoneen minut lapsuudenkotiini kotikaupungissani, kun olin viettämässä treeniviikonloppua. Tanssiparini puhui minulle rauhallisesti ja sanoi, että kirjaa ylös tavoitteesi, mitä haluat saavuttaa tanssissa, tee konkreettisia tavoitteita – painon, mielialan suhteen – niin niistä tulee sinulle helpompia tavoitteita saavuttaa. Aina kun katsot sitä paperia, voit miettiä, voitko saavuttaa näitä asioita omilla päivittäisillä valinnoillasi.
Vuonna 2016 lokakuussa vanhempani pakottivat minut urheilulääkärille, joka on erikoistunut syömishäiriöihin. Muistan äitini tulleen luokseni yöksi, jotta aamulla en voisi jättää menemättä. Isäni on uinnin ammattivalmentaja ja häntä on aina huolestuttanut palautumiseni, lepoajat ja vapaa-ajan suhde tanssiin. Vapaa-aikaa minulla ja tanssiparillani ei ollut. Kaiken lisäksi olen suorittanut tämän saman kolmen vuoden aikana ammattikorkeakoulututkinnon ja sivuaineopinnot yliopistolla ja tehnyt töitä viikoittain kahvilassa. Pidin kiinni omasta laatimastani koulutusaikataulusta, treeneistä, syömisestä ja oheisharjoituksista, enkä päästänyt itseäni mistään helpolla. Loin itselleni kahleita jatkuvasti.
Lopulta kahleet koituvat omaksi tuhoksi. Jossain kohtaa huomaa, ettei nuku, sydän hakkaa jatkuvasti, ortostaattinen syke on 25, vaikka normaalisti sen tulisi olla 15. Huomaat, ettet saa enää iloa mistään elämän alueelta. Olet kaksin vain sairauden kanssa. Jokin huutaa sisälläsi apua, mutta toinen iso osa, anoreksia, tukkii sen huudon. Lääkäri diagnosoi minulle anoreksian lokakuussa 2016. Sain lähetteen yksityiselle syömishäiriöklinikalle, johon varasin ajan, mutta johon en koskaan mennyt. Ajatuksenani oli, että jos menisin klinikalle, olisin hävinnyt. Minut olisi leimattu sairastuneeksi. Sairaus veisi minulta urheilijan identiteetin. En olisikaan enää se nauravainen, onnellinen, huolehtivainen ja muuten vain kunnianhimoinen oma itseni. Olisin joku muu.
Elämäntilanteet perhepiirissä muuttuivat ja aloin etsiä itselleni uutta asuntoa. Asuntoa, kotia, jossa aloittaisin kaiken uudestaan ja tuolloin pakotin itseni olemaan onnellinen. Loppuvuodesta 2016 päätin, etten pysty paranemaan, jos jatkamme tähän kilpailu- ja treenitahtiin, mikä oli ollut päällä. Istuimme alas tanssiparini ja tämän vanhempien kanssa ja selitin heille tilanteeni, mikä on minut siihen ajanut ja mitkä olisivat toiveeni tulevaisuudessa. Keskustelu jännitti minua enemmän kuin mikään pitkään aikaan. Mutta ainakin tunsin jotain. Tunsin myötätuntoa tanssipariani kohtaan ja halusin tehdä oikein häntä kohtaan ja sanoa ne asiat äänet, joiden kanssa taistelin yötä-päivää. Tanssiparini oli kulkenut koko tämän matkan kanssani. Kävimme ulkomailla ahkerasti kisaamassa – hän oli etsinyt ulkomailla kanssani paikkaa, jossa voisin syödä. Kaupassa hän etsi kanssani minulle ruokaa, hän eli kanssani tätä aikaa. Halu näyttää hänelle, että olen sen arvoinen tanssipari, johon voi luottaa, kasvoi. Halu näyttää monelle muullekin nousi kaiken yli. Aloin tuntea uusia ja tuttuja tuntemuksia. Jos voisinkin onnistua jollakin muulla tavoin elämässä, kuin kahlitsemalla itseäni. Keskustelun jälkeen teimme muutoksia – en matkustaisi enää kotikaupunkiini neljää kertaa viikossa. Muutama kerta viikossa riittäisi. Voisin yrittää rakentaa omaa elämääni myös uudessa kodissani. Kodista tuli minulle turvapaikka. Kilpailemista vähensimme roimasti. Ajattelin, että pienet muutokset eivät auttaisi minua, vaan radikaalit.
Koska olemme parini kanssa tanssineet jo kauan yhdessä, voisin sanoa, että tunnemme toisemme erittäin hyvin. Toisen ilmeet, eleet ja ajatusmaailma on tuttu. Kerran aamuharjoituksissa tanssiparini tuli luokseni, vaikka emme olleet puhuneet vielä ollenkaan. Olin balettitangolla lämmittelemässä. Katselin ikkunasta ulos. Parini laittoi käden käteni päälle ja sanoi, että tästä tehdään vielä hyvä päivä. Jos kaaduin harjoituksissa, parini nosti minut ylös ja kysyi, haluanko jatkaa.
Anoreksia puhutteli minua: ”Autan sinua joka päivä, annan sinulle mielihyvää ja voimaa! Sinä olet saatanan idiootti, ettet tajua omaa parastasi. Pakkohan se on sinulle rautalangasta vääntää: et jumalauta syö! Katso minua silmiin: sinä pystyt siihen. Sitten kun sinä opit käyttäytymään kunnolla, ei minunkaan tarvitse enää rangaista sinua ja pääsemme tavoitteeseemme. Olet laiska, arvoton, jos et kykene edes sen verran mielenlujuutta keräämään, että saisit kiloja karistettua. Et viitsi edes yrittää. Ei tässä itkeminen auta. Nouse ylös sieltä lattialta!”
MASENNUS
Masennus alkaa pikkuhiljaa tuntua enemmän ja se kuuluukin kiinteänä osana anoreksiaan. On yhdentekevää, kumpi on ensin, anoreksia vai masennus; jossain vaiheessa ne ovat päällekkäin ja vahvistavat toinen toisiaan. Tätä saattaa olla vaikea huomata tietoisesti, sillä sairastunut on luonnollisesti kokenut yksinäisyyden, epävarmuuden ja alakuloon tunteita jo ennen anoreksiaan sairastumista. Allekirjoitan valitettavasti tämän omassa elämässäni. Tunnen kuitenkin niin, että minusta on aina pidetty huolta ja olen tuntenut olleeni rakastettu.
Sairastuneen on vaikea havainnoida ja huomata muutoksia mielialoista myös siitä syystä, että tuoreessa muistissa on vielä sairauden alkuhuuman tuoma voimaantumisen tunne. Siitä huolimatta mielialat lähtevät sairauden alun jälkeen voimakkaaseen laskuun.
Samoin kun anoreksia, myös masennus vaikuttaa aivojen toimintaan voimakkaasti ja luo todellista lisäpotkua anoreksian aikaansaamille kognitiivisille muutoksille. Tieteellisessä tutkimuksessa on todettu, että masennus muun muassa vaimentaa toiminnan säätelystä vastaavan aivokuoren aineenvaihduntaa, jolloin tunteiden kontrollointi heikkenee. Kaiken päälle pelon tunteen kannalta keskeisen aivoalueen, mantelitumakkeen reagointiherkkyys on masennuksessa usein lisääntynyt. Tämä saa aikaan sen, että sairastuneelle syntyy taipumus reagoida herkemmin kaikenlaisiin asioihin negatiivisilla tunteilla ja tulkita tapahtumia väärin. Lopulta tunne-elämän kannalta keskeisten aivoalueiden kiihtynyt toiminta ei enää pysy tunne-elämän säätelystä vastaavien aivoalueiden hallinnassa, mistä syystä kaikenlaiset emotionaaliset purkaukset lisääntyvät ja ahdistus- sekä pelko-oireilu voimistuvat. (Anoreksia, Henna Lehtismäki-Hyvönen 2016).
Masennus aiheuttaa aivoissa myös serotoniinin- ja noradrenaliinipitoisuuksien laskua sekä stressihormonitasojen nousua. Sitä myötä aivojen hermoverkkoa harvenevat ja osin lamaantuvat, ja hermosolujen välinen viestintä heikkenee, mikä puolestaan heikentää tiedonkäsittelykykyä. Masennus vääristää myös todellisuuskuvaa jo ihan neurologiselta kannalta. Se ei ehkä vaikuta näköhavaintoon samalla tavalla kuin anoreksia, mutta se vääristää sairastuneen kokemusmaailmaa. Sairastunut tulkitsee herkästi muiden ihmisten eleet, katseet ja lauseet täysin virheellisesti, ja kokee, että ne ovat hänelle jonkinlaisia piilovihjeitä. Todellisuudessa toisen ihmisen lauseessa ei ollut mitään pahaa, mutta saa sairastuneen ahdistumaan äärimmilleen. Näitä tuntemuksia kutsutaan merkityselämyksiksi. Merkityselämyksillä tarkoitetaan sitä, kun ihminen antaa asialle jonkinlaisen tarkoituksen kokemuksiensa pohjalta, ilman konkreettista näyttöä, että asia todella olisi näin. Vaikka merkityselämykset olisivat valheellisia, ovat ne sairastuneen mielessä niin voimakkaita, että saattavat saada hänet eristäytymään ja pelkäämään. Lopulta anoreksian ja masennuksen yhdistelmä tekee ihmisestä niin pelokkaan ja epäileväisen, että tämä eristäytyy omista lähimmäisistään. Läheisten, ja lopulta myös ulkopuolisten silmissä uhrista tulee väsynyt ja äkäinen ihminen. Omassa päässään tämä sättii itseään jatkuvasti, luo vääriä mielikuvia ja uskoo vakaasti siihen, että kaikki muut arvostelevat ja inhoavat häntä. Ei kovin houkutteleva mielentila, mutta sairastuneelle jokapäiväinen todellisuus.
Anoreksian ja masennuksen aikaansaama tila heikentää myös muistia ja keskittymiskykyä, ja sitä kautta huonontaa sairastuneen mahdollisuuksia suoriutua ylipäätään mistään, tai jaksaa yhtään mitään tai ketään. Uhri on aina vain väsyneempi, äkäisempi ja masentuneempi. Hän ei nauti enää mistään ja kaikki ärsyttää – niin asiat kuin ihmiset. Kaiken seurauksena masennus syvenee ja sitä myötä myös anoreksian ääni kovenee. Sairastunut syrjäytyy lopuistakin sosiaalisista suhteistaan ja tukahduttaa kaikki tunteet sisäänsä.
Anoreksiassa hypotalamuksen toiminta lamautetaan henkilön omalla toiminnalla; kun ihminen jättää nälän tunteen toistuvasti huomiotta, eikä anna keholleen ravintoa silloin kun hypotalamus antaa signaalin nälästä, lakkaa kyseinen aivoalue lopulta pyytämästä ravintoa ja sen toiminta vaurioituu. Hypotalamuksen toiminnan häiritseminen anoreksiakäyttäytymisellä on vaarallista siksi, että kyseinen aivoalue vastaa nälän tunteen säätelyn ohella myös ruumiinlämmöstä, uni- ja valverytmistä ja sen myötä verenpaineesta ja aineenvaihdunnassa. Muistan palelleeni aina. Aloin käyttää isoja villaneuleita koulussa ja kotona olin kerrospukeutunut. Syvään uneen en enää päässyt ja nukkumatilanteet aiheuttivat paniikkikohtauksia ja stressitiloja. Palautuminen tanssin kannalta oli olematon. (Anoreksia, Henna Lehtismäki-Hyvönen 2016).
Hypotalamus vapauttaa elimistöön myös monia hormoneja, kuten kortikotropiinia, somatoliberiiniä, dopamiinia ja antidiureettista hormonia. Erilaisten hormonien nimien luetteleminen ei ehkä herätä sen suurempaa mielenkiintoa tätä tekstiä lukevien keskuudessa, mutta tässä tapauksessa äsken mainitut hormonit ovat erittäin keskeisessä asemassa, kun pohditaan ihmiselimistöä ja sitä, mitä anoreksia sille tekee. Kortikotropiini säätelee esimerkiksi stressireaktioista, suojelee elimistöä stressin aikana. GHRH:n puute aiheuttaa lihasmassan pienenemistä ja luuston heikentymistä. ADH taas auttaa elimistöä säätelemään nestetasapainoa. Jo useampaan otteeseen tässä tekstissä mainittu dopamiini sen sijaan toimii välittäjäaineena monissa keskushermoston synapseissa. Laiminlyömällä ravinnon saannin ja vääristämällä normaalin ravinnontarpeen anoreksiaan sairastunut vaikuttaa siis samalla kaikkiin edellä mainittuihin kehon toimintoihin.
Anoreksian edetessä sairastuneen ajatus- ja arvomaailmat vääristyvät koko ajan voimakkaammin. Sairastunut ei kykene, eikä tahdo huomioida sitä, kuinka anoreksia muodostaa aina uusia tavoitteita jo saavutettujen tilalle. Ensimmäiset laihdutustavoitteet eli se ”muutama kilo” ja sen jälkeisiä lisätavoitteita oli jo ylitetty, mutta tyytyväisyystavoitetta ei saavutettu milloinkaan. Anoreksia ei ollut koskaan tyytyväinen saavutettuun painoon, vaan vaati loputtomasti lisää. Ulkopuolisia varmasti kiinnostaa, miten ihmeellä anoreksia saa sairastuneen näkemään itsensä lihavana, vaikka totuus on jotain muuta? Kyse on osaltaan neurologisesta koukuttavuudesta, johon liittyy myös konkreettinen näköhavainnon vääristymä. (Anoreksia, Henna Lehtismäki-Hyvönen 2016).
Anoreksia tuhoaa aivoja. Se polttaa kehosta lihakset ja siirtyessään rasvavarastoihin se polttaa rasvaa myös aivoista, joiden rasvapitoisuus on muihin elimiin verrattuna suhteellisen suuri. Kun aivot eivät saa tarvitsemaansa ravintoa, niissä alkaa syntyä poikkeavuuksia. Sairastuneilla on kuvantamistutkimuksissa todettu ainakin laajentuneita aivokemioita ja uurteita. Tämä tarkoittaa sitä, että aivokuorella on vähemmän kaikenlaisen tiedonvälityksen kannalta välttämätöntä harmaata ainetta. Harmaaksi aineeksi kutsutaan aivojen hermosoluja, niistä muodostuva ”massaa”, joka vastaa tiedon käsittelystä, kun valkea aine taas on se ”massa”, joka muodostuu hermosolujen liitännöistä ja yhteyksistä muihin hermosoluihin. Anoreksiassa harmaan aineen vähenemistä on havaittu ainakin päälaki- ja ohimolohkolla, ja myös kallon takaosassa, jossa visuaalinen sekä asento- ja liikeaistiin liittyvä tieto yhdistyvät. Siis siellä, missä näköhavainto tulkitaan. Kun tiedonkäsittely on näillä alueilla vajavaista harmaan aineen vähyyden vuoksi, voidaan olettaa tuloksena olevan ihan konkreettinen näköhavainnon vääristymä – ihminen näkee väärin. Voisin siis sanoa, että tanssisali on viimeinen paikka, missä sairastuneen kannattaisi päivänsä viettää. Tanssisalia ympäröi pelkästään peilit, valmentajat ja silmäparit, jotka seuraavat tanssiasi, harjoituksiasi ja kehoasi. (Anoreksia, Henna Lehtismäki-Hyvönen 2016).
KAUNEUS
Kiinnostukseni ja intohimoni tanssia kohtaan on voimakas. Rakastan sitä lajia, sen urheilullisuutta, kauneutta ja kaikkea mitä siihen liittyy. Ajattelin vielä pitkään keskusteltuani tanssiparini, tämän perheen ja oman perheeni kanssa, että tanssi teki minulle pahaa, ja että tanssi vei minulta elämän. Olin kädetön identiteettini kanssa, mitä olisinkaan ilman tanssia? Kaikki ystävänikin mieltävät minut tanssijaksi. Paras ystäväni on tanssiparini. Miksi tanssi haluaisi minulle pahaa? Ei se voi haluta.
Vaikka anorektiseen havaintovääristymään vaikuttavat monet kognitiiviset ja emotionaaliset toiminnot, niin uskon, että erittäin suuri vaikutus on myös kulttuurisella laihuusihanteella ja medialla. Media luo kauneuskäsitteitä, joista etenkin laihuusihanteet menevät usein jo sairaan puolelle. Nykymediassa on ”tervettä” olla fitness siihen pisteeseen, että naistenkin hormonitoiminnot loppuvat. Näiden mediavaikutusten alla on vaikea olla vertaamatta itseään luotuun kauneusihanteeseen. Tai sitten pitäisi olla niin kova, niin kuin valmentajani muutamaan otteeseen on minua käskenyt olemaan – ”ole vain kovempi”.
Olkoon yleinen kauneusihanne mitä vain, tai oli ihminen mitä tahansa mieltä omasta vartalostaan, se ei tee kyseisestä vartalotyypistä yhtään sen huonompaa kuin toisessakaan. Jokainen vartalo on yhtä luonnollinen ja sitä myötä myös yhtä kaunis.
Rakkaat muut tanssijat, naiset ja miehet, tytöt ja pojat – aina on ja tulee olemaan erikokoisia ja erimallisia ihmisiä. Eikä kenenkään kuulu näyttää samalta. Haluan uskoa, että minä luon oman tulkintani tanssiin. Minä olen yksilö tanssijana. Olkaa tekin. Minua ei tule saamaan kukaan mihinkään muottiin. Synnyimme maailmaan yksin omanlaiseksemme.
IHMINEN KOKONAISUUTENA
Minun mielestäni ihminen on viehättävä kokonaisuus, mikä koostuu ihmisen luonteesta, persoonallisuudesta. Anoreksia määrittelee ihmisen persoonallisuuden aivan toisella tavalla kuin mitä se todellisuudessa on. Sairastuneen on vaikea muistaa tai tunnistaa niitä ”todellisia” piirteitä itsessään. Niiden etsiminen ja tunnistaminen on kuitenkin tärkeää, sillä niin kuin aikaisemmin mainitsin, persoonallisuutta voi muokata. Siihen millaiseksi ihmisen persoonallisuus kehittyy, vaikuttaa jossain määrin geeniperimä sekä synnynnäinen temperamentti. Etenkin lapsuudessa myös ympäristöllä ja ylipäätään kehittymisen tasapainoisuudella on merkityksensä. Läpi elämän kestäviä vaikuttimia ovat kaikenlaiset elämäntapahtumat, mahdolliset traumat tai sairaudet, erinäiset ihmissuhteet sekä niiden laatu.
Persoonallisuus on se, mihin ihminen tuntee vetoa. Minä tunnen vetoa ihmisiä kohtaa, joilta löytyy karismaa ja intohimoa. Ihmiset, jotka eivät luovuta ja pysyvät uskollisina itselleen ja muille. Arvostan heitä. Arvostan siis tanssipariani, perhettäni, ystäviäni, jotka ovat pysyneet rinnallani. Anoreksia ei kehitä persoonallisuutta, se tuhoaa sen. Siksi olisikin tärkeää muistaa faktat silloin, kun oma tunnemaailma on faktoja vastaan. Mitä aiemmin sairastunut ymmärtää, ettei täydellisyyttä ole koskaan tulossa, sen parempi.
Anoreksian uhri on usein sairaudentunnoton, hän ei ymmärrä olevansa sairas, vaan uskoo vahvasti, että kyseessä on oma valinta. Anoreksian ääni on kasvanut niin suureksi, että uhri on aikaa sitten unohtanut oman itsensä. Anoreksia on saanut uhrinsa niin syvästi uskomaan sairaaseen tapaan elää ja luonut niin voimakkaita assosiaatioverkostoja, että sairastunut on täysin unohtanut oman tapansa elää. (Anoreksia, Henna Lehtismäki-Hyvönen 2016).
Jossain kohtaa tätä matkaa kadotin persoonallisuuteni piirteet kuten taiteellisuuden, tunteellisuuden, seurallisuuden. Anoreksia söi ne minulta. Muistan mummini kysyneen minulta kerran juhlissa ”Missä on aina iloinen lapsenlapseni?”. Anoreksia tuli ja korosti päämääräsuuntautuneisuuttani ja järjestelmällisyyttä ja heitti pois herkän ja luovan. Olen nyt alkanut ruokkimaan niitä muita rakkaita persoonallisuuden piirteitäni. Muistan arvostaa elämää itsessään, haluan rakentaa itselleni mahdollisimman kauniin ja kokemusmaailmalta rikkaan elämän.
TOIVO
Anoreksian edetessä sairastuneen kontrolli on niin korkea, että itsensä ruoskiminen tukahduttaa alleen kaikki tunteet ja järkevän ajattelun. Tärkeätä olisi osata irrottautua anoreksian otteesta edes hetkellisesti ja tuntea todellinen tunne. Onko se ikävä, epäonnistumisen tunne, yksinjäämisen pelko, viha, suru, epäoikeudenmukaisuuden tunne, kiukku mitä tunnet? Mikä siellä on se jokin, mitä täytyy paeta niin kovasti, että anoreksiaa tarvitaan? Tiedostaminen on tärkein avain, joilla sairastunut voi päästää irti anoreksian otteesta. Minä olin tässä tilanteessa vuoden vaihteessa, kun punnitsin tanssin merkitystä, pahan olon syntyjä, ravintokierrettä, kilpailemista, ilon löytämistä, suorittamista, jonkun toisen kehonkuvan metsästämistä ja koettuja elämäntilanteita. Se oli erittäin pelottavaa aikaa. Kaikki tuntui olleen auki elämässäni. Mutta silti, tanssiparini pysyi vierelläni. Minulle on joskus sanottu, että ihmissuhteet menevät ja tulevat, mutta perhe pysyy. Miksi siis tanssiparini on pysynyt? Mitä olen tehnyt ansaitakseni sellaisen tuen? Hän ei ole velvollinen olemaan elämässäni. Parini olisi voinut hankkia uuden terveen parin. Parini voisi haluta tavoitella unelmiaan jonkun muun kanssa ja laittaa resurssinsa siihen.
Olen ikuisesti kiitollinen.
Saimme kutsun tänä vuonna edustamaan Suomea ensimmäisiin arvokilpailuihimme Espanjaan. Kutsu herätti minussa sen, mitä en ollut pitkään aikaan tuntenut: toivon. Kilpailumatka oli mitä upein ja yleisö mahtava. Tanssimme oli kilpailuissa parempaa kuin koskaan ennen. Kilpailuista päällimmäisenä jäi kuitenkin mieleen se, että yhdessä sinne mentiin, yhdessä se tehtiin ja yhdessä nälkä tanssia kohtaan kasvoi. Vietimme kisojen jälkeistä iltaa ravintolassa meren rannalla ja sieltä siirryimme takaisin vanhempiemme vuokraamaan asuntoon jatkamaan iltaa. Parini ja minä palasimme ravintolasta kaupan kautta takaisin asunnolle ja teimme uudestaan ruokaa. Paistoimme pihvejä ja pizzaa. Nauroimme mitä hassummille jutuille. Silloin tunsin eläväni. Jokainen ansaitsee sen tunteen. Jokainen ansaitsee tuntea. Jokainen ansaitsee elämän.
Ymmärsin, että laihduttaminen ja painon kanssa kamppailu tulee ainoastaan tanssin tielle ja tavoitteiden tielle. Vaikka ihminen olisi sairastanut anoreksiaa kuinka kauan tahansa, se uniikki ja ihana, aito minuus on edelleen tallessa. Uskon siihen. Olen taas löytänyt hänet. Mistä löytyy motivaatio taistelun aloittamiselle ja muutokselle? Jos ei vielä siitä omasta minuudesta, sen pelastamisesta, niin toimisiko motivaationa se jatkuvasti kalvava huono olo, josta ei tunnu pääsevän eroon? Toive, tulevaisuuden haave, joka joskus oli vahvasti elämässä läsnä? Parisuhde, perhe, ystävyyssuhde? Mikä on sinun pienikin kokemuksesi, muisto, tunne, joka saa haluamaan muutosta? Siitä on hyvä lähteä liikkeelle.
TUNTEET
Terveelle puolelle pääseminen on vaikeaa ja vaatii sairastuneelta paljon. Jo pelkkä avun pyytäminen on rohkeutta. On sallittua sanoa: ” Olen uupunut. Voisitko kantaa minua hetken, kunnes jaksan taas kävellä itse?”
Pimeyden läpi täytyy kulkea, jotta voi löytää valon. Pimeyden keskelläkin on aina jotain hyvää, sillä sairastuneen ei tarvitse tehdä matkaansa yksin, eikä pahin pimeys kestä ikuisesti. Tärkeä askel on saada sairastunut katselemaan tilannetta ikään kuin ulkopuolisen silmin ja tutkiskelemaan sitä kuoppaa, jonka anoreksia on kaivanut. Mistä kaikesta ympärillä oleva pimeys koostuu? Anoreksia on tiettävästi vuorannut uhrinsa elämän pelolla, itseinholla ja itsetunnon puutteella, sekä vääränlaisilla minän puolustuskeinoilla. (Anoreksia, Henna Lehtismäki-Hyvönen 2016). Aloin tarkastella elämääni, kun elämänmuutokset kuljettivat minut siihen pisteeseen. Mietin, tahtoisinko elää elämääni niin kun silloin joskus, iloisena ja energisenä? Mikään ei vaan ollut enää tuntunut miltään. Mikään ei enää merkinnyt mitään. Miten voisin saada entisen miniäni takaisin? En ollut varma tahdoinko edes yrittää löytää häntä. Pelotti.
Mitä on pelko? Ainakin se on yksi ihmiselämän tehokkaimmista pysäyttäjistä. Pelko ei ole sinun vikasi, eikä sitä voi käskeä. Ihminen ei voi pakottaa itseään olemaan pelkäämättä. Pelkoa voi kuitenkin hoitaa ja siitä voi päästä eroon. Pelko on vain tunne. Sitä ei kuulu peittää eikä hävetä. Ihmisellä on monia tunteita ja kaikkien niiden tunteiden tarkoitus on ohjata ihmistä kohti hänen omaa parasta. Pelko on yhtä rakentava tunne, kuin mikä tahansa muu tunne.
Pelkäsin hylätyksi tulemista, sillä elämässäni on ollut paljon surua. Pelkäsin, ettei minua hyväksytä. Pelkäsin epäonnistuneita ihmissuhteita. Pelkäsin sitä, etten pärjää tai en osaa tehdä oikeita valintoja. Pelkäsin lihomista.
Ahdistus syntyy usein, kun ihminen kokee epävarman tilanteen. Pelkoa kohdatessa ihminen kulkee hetkellisen kauhun läpi. Se ei tunnu mukavalta, mutta usein pelon kohtaamista seuraa rauha. Minä kohtasin pelkoni, kun kysyin itseltäni, mitä tanssi merkitsee minulle? Tanssi on ollut niin iso osa identiteettiäni, että kaikki muovaavat minut aina tanssijaksi, siksi ihmiseksi, joka on aina treeneissä ja kilpailuissa, eikä koskaan tavoitettavissa. En minä ole se ihminen. Enkä siksi halua tulla.
Se syvempi pelko, esimerkiksi hylätyksi tuleminen, on anorektisen lihomisen pelon takana. Se on syntynyt kauan aikaa sitten jonkin kokemuksen pohjalta. Mitä siis on elämässäni tapahtunut, että kyseinen pelko on saanut vaikutettua niin syvästi? Mitä musertavimmasta kokemuksesta tai pelosta voi työstämällä saada lopulta muodostettua osan oman elämän historiaa. Siitä tulee asia, joka ei enää pelota, vaan joka tekee ihmisestä sen, mitä hän on tänään.
Haluaisin vielä painottaa, etten minä koskaan sairautta valinnut.
Muistan, että olin usein vihainen. Nyt olen oppinut, että viha on varsin usein yksi niistä tunteista, joilla peitetään alle jokin muu tunne, kuten pelko, suru tai kaipuu.
Elämässä tapahtuu välillä asioita, joihin sinua ei ole opetettu, tai johon sinulla ei ole työkaluja, joilla selviytyä tilanteesta. Olin jo kauan aikaa tehnyt itseni kanssa töitä ja tehnyt suuria muutoksia jokapäiväisessä elämässäni, kun tapahtui elämässäni jotain, mikä lopulta sai minut menemään ammattiauttajan luo. Pelkäsin, että ”hän” pääsee jollain keinolla takaisin sisään. Kuulin jo, kun ”hän” alkoi huutaa minulle, kun minulla ei ollut työkaluja käsitellä elämääni. Mutta tanssiparini, perheeni, ystävieni ja lopulta itseni vuoksi – pääsin ihanan ihmisen puheille. Tunsin sellaisia tunteita ja kipua, jota en ennen ollut tuntenut. Anoreksia oli tulossa vaimentamaan nämä tunteet, mutta häntä en enää halunnut. Tuntui mahdottomalta olla tottelematta anoreksian ääntä, mutta tein tietoisen päätöksen luottaa auttajiini. Mitä muutakaan enää voisin, sillä muistin onnettoman oloni menneisyydestä. Päätin uskoa, etten jää yksin vaikka luopuisinkin hänestä.
IDENTITEETTI
Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Miten voin saavuttaa sen? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, sillä itsetuntemus on henkilökohtaisen kasvun ja kehittymisen perusta. Ihmisellä on identiteetti. Se on ihmisen oma käsitys persoonallisuudesta ja niistä asioista, joista ihminen kokee tekevän hänestä juuri hänet. Identiteetti kehittyy iän myötä, mutta kehittyäkseen se tarvitsee vapautta kokeilla ja tehdä valintoja – myös virheitä – eri asioiden välillä. Jos ihminen toimii ainoastaan muiden ihmisten asettamien tavoitteiden ja odotusten pohjalta, olisi tämän identiteetti tällöin joltain muulta omaksuttu kuin oma. Oman selvän identiteetin omaava ihminen kokee pystyvänsä elämään tasapainoista elämään itsensä, valintojensa ja arvojensa kanssa. Hän myös kokee, että hän saa toteuttaa itseään. (Anoreksia, Henna Lehtismäki-Hyvönen 2016). Olen ajatellut, että elin kauan aikaa niin, että täytin muiden odotuksia minusta opiskelun, tanssin, ystävien ja perheen osalta. Nyt teen juuri niin kuin minä haluan ja uskallan puolustaa jokaista valintaani. Usein identiteetti voi olla niin hukassa, jolloin ihminen on keskittynyt olemaan hyvä kaikissa muissa rooleissa, että on unohtanut niistä sen pohjimmaisena ja pysyvimmän: oman minuutensa. Minun elämässäni on ollut liian monta roolia: opiskelija, työntekijä, lapsi, ehkä myös vanhempi, kumppani, tanssipari, tanssija, suorittaja, valmentaja. Jossain vaiheessa sairautta kadotin jokaisen roolin ja jäin kaksin anoreksian kanssa.
Vihdoin pääsimme myös valmentajamme kanssa juttelemaan vakavasti, mutta rennosti siitä, mitä me haluamme. Aloite tuli valmentajalta. Hän puhui meille, että halusimmepa me saavuttaa mitä vain, tai tanssia omaksi harrastukseksemme, tanssia vain tällä tasolla, vähentää treeniä, tehdä mitä tahansa – hän olisi meidän tukenamme. Emme kokisi enää ristiriitatilanteita, jossa minä voisin kokea itseni riittämättömäksi, koska en tiedä mitä valmentajani haluaa minusta, tai mitä minä haluan hänestä. Sovittiin, että olemme avoimia. Tavoitteiden asettaminen muuttui sillä hetkellä ja koin rauhan. Saimme tehtäväksi pohtia henkilökohtaisesti, mitä me haluaisimme tanssilta. Tämän jälkeen keskustelimme yhdessä tanssiparini kanssa tavoitteistamme ja unelmistamme. Unelmat ovat niitä asioita, joita ei yleensä uskalleta sanoa ääneen, mutta nyt niistä puhuminen avoimesti ja ilmapiirissä, mikä oli alustettu turvalliseksi, toimi. Onnekseni myös tavoitteemme kohtasivat. Nyt olemme uuden edessä, valmiina ja toiveikkaana.
ITSETUNTO
Masennuksessa ja ahdistuksessa minuuskäsitteet ovat usein hukassa ja itsetunto on huono. Oletettavasti anoreksiaan sairastuneen itsetunto ei voinut olla kovin kohdallaan ennen sairastumista: eihän anoreksia olisi päässyt tulemaan elämääni, jos olisin kokenut hyväksyväni itseni juuri sellaisena kuin olen, uskonut omiin mahdollisuuksiini tai olisin osannut käsitellä vastoinkäymisiä ja surua. Onneksi identiteettiä voi rakentaa uudelleen. Itsetuntoa voi muuttaa ja kehittää läpi elämän.
Minäkuva on se, joka vastaa kysymykseen ”millainen minä olen”. Minäkuva muuttuu sen mukaan, mitä ihminen kokee, ja millaista palautetta tämä saa muilta. Positiivinen minäkuva mahdollistaa avoimen ja rohkean suhtautumisen elämään. Sitten on vielä itsetunto, joka viittaa siihen, missä määrin ihminen arvostaa itseään. Kuinka ihminen hyväksyy itsensä ja uskoo omiin mahdollisuuksiinsa. Hyvä itsetunto tarkoittaa sitä, että ihminen tiedostaa omat vahvuutensa, mutta samalla hyväksyy ne asiat, joihin hän ei kykene. (Anoreksia, Henna Lehtismäki-Hyvönen 2016).
Löydä itsestäsi vahvuuksia. Vahvuudet ovat sellaisia tietoja, taitoja, ominaisuuksia ja kykyjä, joita sinulla on, ja joista koet ylpeyttä. Jos omien vahvuuksien tunnistaminen tuntuu vaikealta, asiassa voi päästä alkuun kysymällä vaikka läheisiltä, millaisena henkilönä nämä sinut näkevät. Tein itse näin ja sydämeni lämpeni ja tunsin ihania uusia tunteita, kun luin ystävieni vastauksia. Vahvuuksien tiedostaminen antaa rohkeutta, ja huomion kiinnittäminen omiin voimavaroihin lisää tunnetta siitä, että ihminen voi vaikuttaa itseään koskeviin asioihin.
Tunnen elämäni olevan arvokas, ja loppuelämäni haluan elää sen mukaisesti.
LOPPUMETRIT
Elin talven ajan sellaista vaihetta elämässäni, jossa anoreksia suuttui hirveästi, kun olin jo saavuttanut sairaudentunnon ja päättänyt poistua sairauden otteista. Paranemisessa vaikeimpia ovat ne ajat, jolloin sairastuneen paino on saatu takaisin normaalitasolle, mutta anoreksia asuu mielessä edelleen. Anoreksia ei edes omalla tavallaan liity ruokaan: ruoka on vain se asia, millä on tietynlainen edustus tässä sairaudessa, joka itsessään on niin paljon muuta. Omaisten ja läheisten tuki, sekä myös ammattilaisten ymmärrys sairastunutta kohtaan ovat ensisijaisen tärkeitä paranemisen kannalta käännekohdassa, jossa normaalipaino on saavutettu, ja elämä pitäisi rakentaa uudelleen. Anoreksiasta toipumisessa pääasia onkin, ettei ihminen menetä uskoaan, ja pitää aktiivisesti muistissaan kaiken sen, mitä on itsestään ja sairaudestaan oppinut. Minä opin itsestäni, tunteistani, urheilusta ja urheilun tavoitteista, terveydestä, välittämisestä ja varsinkin tanssiparini merkityksestä elämässäni ja siitä ainutlaatuisesta suhteesta, minkä me jaamme urheilun saralla.
Terveys on isoin arvo elämässäni, jota arvostan ja vaalin.
Terveyden saavuttamisen jälkeen on jo ihan neurologisista syistä, motivationaalisten tekijöiden lisäksi vaikeaa saada aivot tottumaan tiettyyn terveeseen reittiin, millä saavutetaan mielen rauha ja mielihyvä. Vaikka paino olisi normalisoitunut ja toipuminen alkanut, ei ihminen silti osaa vielä hakea mielihyvää muutoin kuin totutun anorektisin keinoin. Onneksi synaptiset yhteydet vahvistuvat vain kun niitä käytetään. Sitten kun anorektisesta käytöksestä pääsee eroon ja sitä myötä sen sairaan mielihyväyhteyden vahvistaminen lopetetaan kokonaan, alkaa neuronien välinen yhteys pikkuhiljaa voimistua normaaliksi. (Anoreksia, Henna Lehtismäki-Hyvönen 2016).
Toipumisen alkuvaiheessa olisi suositeltavaa välttää sellaisia tilanteita, joista toipuva tietää, että ne tulevat huonontamaan hänen oloaan. Esimerkiksi toipumisvaiheessa ei varmaankaan ole hyväksi mennä kylpylään, jos mielessä on edelleen se harhainen käsitys, että muut siellä olevat analysoivat vartalosi muotoja. Omalla kohdalla jatkuva treenaaminen ja tanssiminen, kilpaileminen ja salilla käynti, missä joka puolella on peilejä, valmentajia ja tuomareita olivat minulle asioita, joita oli vaikea kohdata.
Minulle on sanottu, että anoreksian läpikäynyt ihminen on keskivertoihmistä voimakkaampi: hän on kyennyt koko syömishäiriönä ajan tottelemaan anoreksian käskyjä ja kiduttamasta itseään. Suurin osa ihmisistä ei pystyisi siihen. Onneksi. Uskon, että tämän voitettua kokonaan olen vahvempi ihminen, kuin koskaan olisin kuvitellut olevani. Ja minä pystyn. Minä pystyn saavuttamaan uudet tavoitteeni elämässä ja minä saan – saan myös olla ja rentoutua. En tarvitse ”häntä” enää. Muistan olla armelias itseäni kohtaan.
Jos olisin epäonnistunut tässä, enkä oikealla hetkellä panostanut itseeni kaikkia resurssejani, en olisi tässä kirjoittamassa. USKO, SUHTEUTA – miksi sinä olisit huono ihminen? ÄLÄ LANNISTU VAAN UNELMOI!
Olen oppinut, että oma ääneni on se, joka tahtoo nauraa, tavata ystäviä, viettää lauantai-iltaa hyvässä ravintolassa, ja olla kiinnostunut asioista. Se, joka minä olen aiemminkin ollut. Olen se ja enemmän. Vaikka siitä olisi kolme vuotta, kun olen saanut hengittää, olen nyt täällä.
Rohkeutta se vaatii, mutta rohkeus on se tila, jossa pelottava tilanne kohtaa viisaan valinnan.
(Blogi julkaistu urheilijan pyynnöstä poikkeuksellisesti nimettömänä.)
Tanssiurheilu sai reippaat kasvot urheilumaailman tietoisuuteen, kun Emilia Prykäri (DSC Oulu) valittiin Keminmaan Vuoden Urheilijaksi. Tanssin perässä matkustava 17-vuotias tanssija käy Kastellin urheilulukiota Oulussa ja toivoo voivansa esimerkillään tsempata muitakin taistelemaan omien unelmiensa puolesta.
