Vieraskynässä Tuulia Soininen, alalla työskentelevä tanssijakoreografi
Tanssinopettajan aseman väärinkäytöksistä
Me-too liikkeen jälkeisenä aikana on nousut esiin epäkohtia eri lajien valmennuskulttuureissa. Miksei tanssin opetus ole vielä tässä keskustelussa mukana? Tanssin opetuksen piiristä löytyy, surullista kyllä, hyvin paljon samanlaisia epäkohtia. Olen keskustellut tanssijoiden kanssa ympäri Suomen ja kirjoitan näistä keskusteluista nousseista yleisimmistä epäkohdista. Olen tehnyt aiheesta myös lyhyen videokokonaisuuden, jonka löytää seuraavasta linkistä:
Yksinkertainen asia, josta aloittaa on se, miten opettaja kommentoi teini-ikäisten tyttöjen painoa. Miksi opettajalla edes kuuluisi olla tarve näin tehdä? Oppilaita pelotellaan lihomisella ja heille jaellaan ikäviä kommentteja omasta kehosta. Nuoren käsitys ihannekehosta ei voi olla järkkymättä, jos peilien edessä vähissä vaatteissa tunti tunnin jälkeen opettaja kommentoi valmiiksi jo solakoiden tyttöjen tarvetta laihduttaa. Kommentit jäävät kaikumaan päähän vuosiksi.
Monesti tällainen opettaja ottaa oppilaista suosikin, oppilaan, joka on täydellisyyden ruumiillistuma. Tämän oppilaan keho on monesti myös anatomiansa puolesta soveltuva balettiin. Näiden samojen ihanneoppilaiden kuvat pyörivät myös tanssioppilaitosten sosiaalisessa mediassa. Tätä ihannetta työnnetään toisille oppilaille ja päälle syyllistetään mikseivät he ole samanlaisia.
Salissa on huoneen täydeltä liikunnallisia tyttöjä, jotka painavat huomattavasti vähemmän kuin keskiverto ikäisensä, onko heille todellista aiheellista korostaa kurinalaisuutta painon ja ruoan kanssa? Tukea ja tietämystä voisi pikemminkin jakaa siitä, miten syödään tarpeeksi, terveellisesti ja monipuolisesti ja mikä sen merkitys on treenaamiseen.
Tanssitunneilla oppilaat saattavat joutua kilpailemaan opettajan huomiosta. Opettaja voi asetella oppilaansa tankoihin, jonoihin ja riveihin siten, että ”huonoimmat” oppilaat ovat aina taaimmaisena. Tämä takaa sen, että opettaja voi koko tunnin olla korjaamatta tai jopa katsomatta heihin päin. Joka tunti sitten tämä oppilas palaa kotiin miettien, mitä voisi tehdä paremmin, jotta ansaitsisi edes katseen opettajalta. Valmiiksi teknisesti etevämmät oppilaat kehittyvät huimaa vauhtia saaden jatkuvaa yksilöllistä ohjausta ja ne jotka kaipasivat lisäohjausta jäävät sitä vaille. Sanomattakin on selvää, että soolot vuosi toisen jälkeen annetaan muutamalle samalle tähtioppilaalle. Vaikka joku oppilas ei olisikaan teknisesti yhtä edistynyt kuin toinen, eikö hänkin ansaitsi paikkansa huomion keskipisteenä? Eikö hän ole yhtä arvokas?
Oppilaalle täytyy tarjota mahdollisuus valintaan, hänen täytyy kyetä itse valitsemaan tanssi joka päivä. Tunneilta saatetaan antaa lupa olla pois, mutta muulle ryhmälle haukutaan poissaoleva oppilas laiskuudesta ja sitoutumattomuudesta. Kun yleinen ilmapiiri ja opettajat painostavat treeneissä käymiseen, siitä tulee velvollisuus. Jos oppilas saa valita, hänestä tulee motivoituneempi ja oppiminen on tehokkaampaa. Jos oppilas haluaa käydä tanssimassa tanssimisen riemun takia, tämä täytyisi sallia hänelle. Samalla oppilaalle tarjotaan myös mahdollisuus oppia kuuntelemaan omia voimavarojaan.
Tanssin opettaja saattaa myös unohtaa, että teini-ikäisen oppilaan elämän tärkein asia ei kuuluisikaan olla tanssi. Oppilaat käyvät vielä koulua ja läpikäyvät tärkeitä kehityksen vaiheita elämässä. Oppilasta täytyisi auttaa ymmärtämään levon ja kärsivällisyyden tärkeys; päiviä on erilaisia, mikä ei onnistu tänään, saattaa huomenna sujua hyvin. Oppilailta saatetaan myös vaatia ammattilaistason sitoutumista ja aikapanosta produktioihin ja kisaharjoituksiin. Opettajan täytyisi muistaa, että oppilas on vielä lapsi. Parhaillaan oppilasta kiskovat eri suuntiin opettajat, tanssinopettajat, ihmissuhteet, kotiolot ja murrosikä.
Jokainen vaatii ja koettaa puristaa oppilasta hänen parhaan potentiaalinsa irti, eikä kukaan istu alas miettimään kokonaisuutta. Jonkun täytyisi miettiä yhdessä oppilaan kanssa tämän kokonaiskuormaa. Vapaa-aika on myös tärkeä osa elämää, jolloin opitaan elämän kannalta välttämättömiä taitoja.
Oppilaita, jotka tanssivat vamman kanssa tai kipeänä kehutaan ahkeruudesta ja ”ammattimaisesta” toiminnasta. Kivun yli tekemistä ihannoidaan ja väsymyksestä ei saa puhua. Negatiivisia tunteita, uupumusta ja kipua ei ole olemassa, ne tukahdutetaan niin kauan, että oppilas ei enää edes välttämättä tunnista näiden olemassaoloa. Näin ollaan saatu tanssista asia, joka vieroksuttaa oppilaat tunteistansa ja oman kehonsa tuntemuksista. Tanssijat tarvitsisivat apua siinä, miten ollaan armollisia itselleen, miten kuunnellaan omaa kehoa ja maltetaan levätä.
Monesti ryhmä joutuu kestämää opettajan huutamista, turhautumista tai pahimmillaan hetkittäistä luovuttamista. Opettaja osoittaa syyttävän sormen oppilaisiin sen sijaan, että käyttäisi tämän mahdollisuuden kääntyä itseensä. Opettajan kuuluisi pohtia, miten hän pystyisi lähestymään opeteltavaa asiaa eri kautta ja mitä pedagogisia työkaluja olisi paras käyttää.
Kun oppilaita palkitaan kisoissa tai he pääsevät erikoiskoulutuksiin ja tanssin jatko-opintoihin, harha ”opetusmetodin” tehokkuudesta vahvistuu. Monesti perusteluksi oppilaiden kaltoinkohtelulle kuulee, että he valmistavat oppilastaan ammattimaailmaan. Ensinnäkin oppilaista hyvin harvasta tulee ammatiltaan tanssija. Toiseksi tämä on hyvin vanhankantainen käsitys ammattimaailmasta ja jos jossain tällaista vielä onkin, meidän ei pitäisi vahvistaa sitä vaan olla mukana muuttamassa asiaa. Kolmanneksi kukaan ei hyödy huonosta itsetunnosta.
Mikseivät oppilaat sitten lähde pois tällaisten tanssin opettajien luota? Oppilaille on sisään ajettu ajatus lopettamisesta luovuttamisena, heikkoutena ja epäonnistumisena. Opettaja on oppilaalle kyseenalaistamaton jopa pelätty auktoriteetti, oppilas ei välttämättä ajattele opettajan toimivan epäreilusti vaan uskoo itse olevansa niin huono. Lopettaminen ei välttämättä tule edes mieleen, kun tanssi on integroitunut erottamattomaksi osaksi identiteettiä ja arkea.
Mikseivät sitten oppilaan vanhemmat puutu tilanteeseen? Oppilas on niin tämän epäterveen maailman ja ajatusmallien sisällä, ettei välttämättä osaa edes kertoa vanhemmilleen, että tanssitunneilla tapahtuisi jotain väärää. Oppilaalle alistavasta kohtelusta on tullut normaalia. Kun vanhemmat koettavat puuttua tanssiharrastukseen, vastassa voi olla teini, joka halveksuu vanhempien tietämättömyyttä tanssimaailmasta. Olen kuullut myös useasta tapauksesta, jossa oppilaan vanhempien antaessa kritiikkiä opettajalle, opettaja kostaa tämän suoraan oppilaalle. Opettaja saattaa ottaa kaikki tälle oppilaalle suunnitellut soolot pois ja alkaa syrjiä tätä tunnilla.
Tarkoitukseni ei ole missään nimessä leimata koko tanssinopetuskulttuuria Suomessa. Lajikohtaiset erot ovat huomattavat, baletti ollen tyypillisesti pahin. Katutanssitunneilla taas tyypillisesti yhteisöllisyys ja positiivinen oppimisympäristö on luontaisempaa. Alalla jatkuvasti työskentelee ja tulee lisää pedagogeja, jotka tekevät hienoa positiivista työtä tanssin ja lasten kanssa. Kuitenkin joukosta löytyy surullisen paljon tallaisia vanhan koulukunnan opettajia, jotka aiheuttavat oppilailleen (usein tietämättään) vahinkoa. Asioista kuiskaillaan pukuhuoneissa, mutta meidän on alettava puhua näistä väärinkäytöksistä rohkeasti ääneen.
Tehkäämme työtä sitä vastaan, ettei tanssi ole alusta epäterveille ajatus -ja käyttäymismalleille. Käykäämme avointa kehityskeskustelua tanssinopettajina, oppilaina ja oppilaiden vanhempina. Luokaamme tanssinopetuskulttuuria, jossa jokainen oppilas on yhtä arvokas ja tanssi on positiivinen voimavara oppilaiden elämässä.
Tanssijakoreografi, satunnainen tanssinopettaja, elinikäinen tanssioppilas
Tuulia Soininen