Tällä kertaa Tanssiurheiluliiton blogissa paratanssin maajoukkueurheilija, oululainen Pirjo Pappila jakaa oman tarinansa. Ääneen pääsee myös Pirjon valmentaja Carola Tuokko. Pirjo haluaa muistuttaa tekstillään, että jokainen ihminen on arvokas ja oikeutettu saamaan tasa-arvoista kohtelua, laadukasta hoitoa ja kuntoutusta, tulemaan kuulluksi, ja elämään oman näköistä elämää!
Paratanssilla kohti omia unelmia
Pirjo: Elettiin vuoden 2015 syksyä. Puiden lehdet olivat jo vahvasti vaihtaneet värinsä iloisen ruskanvärisiksi, mutta omassa elämässäni elin täysin tuntematonta synkkää muutosta. Isot toiveet, haaveet ja suunnitelmat murskautuivat yksi toisensa jälkeen. Seuraavan kevään ja kesän piti tuoda elämääni uutta valoa ja arvostusta, mutta toisin kävi. Olin tehnyt elämäni suurimman virheen luottaessani petollisen ihmisen valheisiin ja yhtäkkiä olinkin elämässäni pelottavan yksin enkä uskonut, että pystyisin asumaan yksin, koska olin aivojeni mukaan niin hirveän vammainen. Kuolemanpelko oli joka hetki vierelläni ja kyyneleeni jokapäiväisinä vierainani. Rukoilin, etten ikinä saisi sellaista astmakohtausta, jolloin en pystyisi toimimaan senkään vertaa kuin pystyin. Yhtäkkiä elämässä hyvin pärjäävä perheenäiti oli tippunut sellaiseen kaivoon, jossa ei ollut tikapuita edes huoltokäyntiä varten. Siinä olin – oman tyhmyyteni vuoksi umpikujassa omassa elämässäni.
Koitti aamu, avustajani antoi lääkkeeni ja kuumaa höyryävää kahvia puhtaasta kupista. Vaihdoimme sanattoman hymyn ja katseeni kohdistui ikkunasta avautuvaan sateiseen harmauteen. Mietin, heittäisinkö elämäni raunion palaset roskasiiloon ja yrittäisinkö valaa vielä yhden vedoksen. Päädyin tekemään näin. Päätökseni myötä minun piti oppia tanssimaan valssi tulevaa elämääni varten. Etsin netistä ratkaisua, miten pystyisin tanssimaan sähköpyörätuolillani unelmieni valssin. Näin eksyin elämäni ensimmäiselle pyörätuolitanssitunnille 21.9.2015, jonne menin suoraan työkeikaltani ja työvaatteissani.
Ujosti jäin lähelle oven pieltä, että pääsisin pikaisesti pakenemaan, mutten ehtinyt edes ajatella viittä sekuntia pitempään tuota pakoaikomustani, sillä eteeni tupsahtanut valmentaja tuumasi, että ”ei muuta kuin mukaan vaan”. Tämä lause käänsi elämäni täysin ylösalaisin, olin yhtäkkiä hirveän isossa pyörremyrskyssä ja hyvä, että ehdin vetää tarpeeksi happea keuhkoihini. Hämmentyneenä etsin katseellani tutun turvallista avustajaani, joka hymyili minulle takaisin kuin viestiksi ”ei hätää, anna mennä vaan”. Mitä ihmettä, minun piti tulla vain kysymään neuvoja ja nyt yhtäkkiä seuraan toista sähköpyörätuolilla tanssivaa naista ja yritän tehdä samoin kuin hän tekee. Löysin itseni miettimästä, että ”helkutti täähän on tosi sikasiistiä ja oon kaiken lisäksi vielä melko hyvä…”
Hetken mietin, kehtaisinko sanoa tulevani uudestaan, mitähän avustajani sanoisi tai toiset avustajat ja läheiseni. Entä uusi elämäni, olisiko siinä sijaa tällaiselle hyvänolon tunteelle, jota koin. Minun ajatukseni keskeytyi kysymykseen ”no, nähdäänkö ensi viikolla?” En tiedä, kuka liikutti suutani ja muodosti sanani, mutta kuulin vastaavani ”tottakai, tämä oli tosi kivaa!” Huikkasin kaikille ”nähdään ensi viikolla” ja kasvoni suuressa hymyssä lähdin kohtaamaan kotonani odottavaa elämäni synkkää osiota… Illan aikana tajusin, ettei elämäni ollut sitä, mitä olin toivonut ja päätin tehdä muutoksen, ja niin myös tein. Tarvittiin vielä useampi pettymys, ennen kuin kuppini täyttyi tarpeeksi ja olin valmis lapioimaan elämästäni tämän paskan pois, joka oli siihen tunkeutunut. En enää kestänyt perustella, selittää ja vaatia ymmärrystä – olin päättänyt, se olisi siinä. Ilman mitään tunteita tyhjensin elämästäni vallitsevan kaaoksen ja välittömästi aloin valamaan vielä kertaalleen elämääni uudestaan – olin valmis! Katsoin taivaalle, hymyilin kaikille rakkailleni pilvien taakse kuin lapsi, joka oli saanut unelmansa joululahjan.
Se olikin lahja elämältäni – se on juuri sellainen lahja, josta olin pikkutytöstä asti haaveillut. Minun elämääni sisältyi viikoittaiset tanssitreenit, kuntosalit ja muut kehon hallintaa parantavat asiat. Mitä ihmettä, yhtäkkiä olinkin pystyvä ja yrittävä nainen ja elämä alkoi maistumaan. Uskalsin olla kahden tunnin ajan yksin ilman paniikkia kuolemasta. Tämä johtui siitä, että minulle oli iskostettu, etten pystyisi tekemään mitään tai mikään tekemäni ei olisi minkään arvoista. Jopa yksinoloni oli tuhoon tuomittu, sillä väitettiin, että ehtisin kuolla ennen kuin seuraava avustaja tulisi.
Päiviini tupsahteli uusia ystäviä ja keskustelujen aihe, josta puhuminen ei kyllästyttäisi koskaan. Sana tanssi oli lähes joka lauseessani. Olin nyt tanssiurheiluseuran jäsen ja minulla oli valmentajat sekä harjoitussuunnitelma. Kuitenkaan en hymyillyt peilikuvalleni. Istuin melko vinossa asennossa ja olin menettänyt sellaisen kauneuteni, joka olisi minulle riittänyt. Päätin – harjoittelen niin paljon kuin voin ja katson, mitä se antaa. Päivä toisensa jälkeen pystyin tekemään aina vain enemmän ja enemmän ihan itse. Minulle tuli valtava halu yrittää rikkoa asetettuja taburajoja kotini askareista, joita minun ei koskaan odotettu edes yrittävän. Viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta löysin sellaisia asioita, joihin en ollut pystynyt pitkään aikaan. Minua ei kukaan moittinut eikä kieltänyt yrittämästä. Jaksoin vain päivä päivältä enemmän ja tunsin, kuinka kehoni janoaa liikettä. Olin urheilija, käsite, josta olin ennen vammani pahentumista vain haaveillut. Ette uskokaan, surunkyyneleeni vaihtuivat ilonkyyneleiksi ja päivieni vieraita olivat toivo, usko ja päämäärä – niitä kohti menin sitten täysiä!
Tässä teille alkupala tanssiurani alkutaipaleesta. Tuolloin istuma-asentoni oli todella järkyttävä skolioosini vuoksi. En jaksanut kannatella päätäni tai käyttää vasenta kättäni toimintojeni apuna, mutta pikkuhiljaa huomasin asentoni muuttuvan ja olen siitä elämälleni todella kiitollinen. Katsoessani nyt valaistua palkintokaappiani ja siellä olevia palkintoja, on kuin elämäni elokuva vilisisi silmieni edessä. Päämääräinen harjoittelu unelmiani kohti toimi täydellisenä psyykkeen ja fysiikkani terapeuttina. Tätä nykyä pääni ei enää kosketa lähes tuolini käsinojaa, vaan jaksan kannattaa sitä lähes täysin suorassa lähes taukoamatta. Ne lukemattomat kuntosaliharjoitteet ja tanssitreenit ovat tehneet minusta pystyvän huippu-urheilijan, joka harjoittelee jo seisomista ja askellusta kävelyliinan avulla paino kevennettynä. Tämä rakas lajini oli maailman paras kuntoutus ja psyykelääke enkä ole kaivannut mitään muuta sen tilalle. Paikka maajoukkueessa ja usea arvokisaedustusoikeus Suomen joukkueessa on osoitus siitä, että unelmat ovat kaikille saavutettavissa, jos vain uskoo itseensä ja arvostaa omaa elämäänsä nöyrästi.
Jutun liitteenä kaksi valokuvaa, toinen ennen tanssia ja toinen tämän vuoden kesäkuulta, niin ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Nykyinen valmentajani Carola Tuokko, joka on minua valmentanut jo neljän vuoden ajan, ei suostunut valmentamaan minua tavalliseen tapaan vammaisena urheilijana, vaan tanssijana. Hän ohitti vammani ja antoi vain painoarvon sille, mitä olin ihmisenä. Siitä ohessa hänen oma kirjoituksensa.
Carola: Muistan Pirjon, Pirtsin, ajalta ennen yhteistyötämme. Olin nähnyt häntä kilpailuissa. Mieleeni on jäänyt hänen freestyle-esityksessä tanssimansa Over The Rainbow. Musiikki oli esityksen nimen mukainen ja hän ajeli ympäri lattiaa pysähtyen välillä ja nostaen vähän huivia, jossa oli sateenkaaren kuva. Naisen olemus oli kokoon käpertynyt ja hän roikkui osittain ulkona tuolista, kädet eivät juurikaan toimineet. Esityksessä ei ollut varsinaisia teknisiä ansioita, mutta se voimakas tunne, jonka hän pystyi viestimään, oli käsin kosketeltava. Silloin en vielä tiennyt, että hän oli jo liki luovuttanut ja odotti kuoleman saapuvan milloin hyvänsä.
Tästä kului vielä jonkin aikaa ennen kuin tilanne valmentajan kanssa eskaloitui siihen pisteeseen, että yhteistyö ei voinut enää jatkua. Silloin Pirtsi kääntyi puoleeni ja kysyi varovasti, että voisinko ryhtyä hänen valmentajakseen. Olin kyllä valmentanut pyörätuolitanssijoita aiemminkin, mutta ei minulla ollut varsinaista kokemusta neliraajahalvaantuneista. Suostuin, kun pyydettiin. Mielestäni kaikki tarvitsevat hyvää valmennusta ihan tilanteestaan riippumatta ja tällä kertaa minut oli valittu. Otin haasteen vastaan.
Ensimmäinen tapaamisemme treenisalilla oli yllätyksiä täynnä. Olin luullut yhtä jos toistakin, muun muassa, että hänen vasen kätensä olisi ollut luutunut outoon kippuraan. Huomasin, että halvaantunutta ihmistä pystyi liikuttelemaan ja saamaan myös vastakaikua. Ajattelin kauhuissani, että ei voi olla totta! En ole lääkäri, olen valmentaja, ja ehkä juuri siksi minulla ei ollut rajoitetta ajattelussani siitä mitä voitaisiin tehdä. Tämän lisäksi tuolissa vastapäätäni istui älykäs ihminen, jolle pystyin puhumaan ja hän pystyi puhumaan minulle. Opin melko nopeasti ymmärtämään hänen puhettaan ja ymmärsimme toisiamme. Asetin tavoitteeksi opettaa hänet tanssimaan ja myös hänen päivittäisen elämänlaatunsa parantamisen. En nimittäin voinut käsittää miten hänet oli päästetty siihen tilaan ja mistä ihmeessä tuli diagnoosi neliraajahalvauksesta. Ehkä siinäkin sitten on eri asteita.
Pirjolla oli ennestään jo avustajia ja terveydenhuoltoväkeä käytössään. Muodostimme olemassa olevista vanhoista ja uusista tiimin, jossa oli avustajia, fysioterapeutteja, toimintaterapeutti, lääkäri ja valmentaja. Ihan kuten kenelle hyvänsä muullekin urheilijalle tehtiin suunnitelma Ja sitä on jatkettu. Tanssimisen edistyessä olen aina voinut kertoa tiimille mitä apua tarvitaan seuraavaksi. On pitänyt saada käsivoimia, oikaista skolioosia, suoristaa istuma-asentoa, kannattaa päätä jne. Ja Pirtsi on aina tehnyt ahkerasti kaiken, mitä on tarvittu. Säännöllisten vuosittaisten lääkärintarkastusten myötä on löytynyt lääkäri, joka ennakkoluulottomasti on lähtenyt auttamaan ja onnistunut spastisuuden korjaamisessa. Olemme sopineet ravinnosta ja päivittäisen elämän hallinnasta. Välillä on neuvoteltu myös sosiaalitoimen kanssa ja jututettu ulkomaisia kilpailunjärjestäjiä. Sponsorihankinta on ollut Pirjon omalla vastuulla. Pirjo tekee nykyään työtä eikä enää elä pelkkien tukien varassa.
Tällä hetkellä treeneissä käy neliraajahalvaantunut, joka pystyy liikuttelemaan molempia käsiään ja jalkojaan, syömään omatoimisesti ja laittamaan ruokaa. Hän on myös hyvää vauhtia opettelemassa seisomaan ja kävelemäänkin. Askeleet valjaissa onnistuvat jo hyvin ja valjaissa olo kehittää muutenkin lihaksia, jotka istuessa näivettyisivät. Omatoimisuus on huipussaan ja käynti kaupassakin sujuu. Pirjo on kouluttautunut lisää ja valmentaa nyt itsekin muita vammaisurheilijoita samalla menestyskaavalla. Tanssinkin puolella menee hyvin. Hän kilpailee sekä kotimaassa että ulkomailla. Muutama vuosi sitten ihmiset olisivat nauraneet, jos olisimme puhuneet, että hän vielä lähtee kilpailemaan Taiwaniin ja Japaniin perinteisten eurooppalaisten kohteiden lisäksi. Kaikki tämä on jo tehty ja menestystä on tullut paljonkin. Pirjo kuuluu Suomen maajoukkueeseen ja edustaa aina tyylikkäänä ja asiallisesti. Omassa sarjassaan hän on viidentenä maailmanlistalla. Tähtäimessä ovat olympialaiset, kunhan IPC nyt ensin saa tanssin mukaan ohjelmaan.
Mitäpä tästä sitten pitäisi ajatella, mitä voi sanoa? Ainakin sen, että tanssin harrastamisesta on ollut sekä fyysistä että psyykkistä hyötyä. Pirjossa nähdään myös selvästi, miten tavoitteellinen ja periksi antamaton harjoittelu vie eteenpäin. Tiimin saumaton yhteistyö on ollut se tukijalka, jolta on voitu ponnistaa. Aina kannattaa yrittää ja uskoa parempaan. Meistä kukaan ei tiedä mihin tämä kaikki voi johtaa ja miten paljon kehitystä voi vielä tapahtua. Mutta vaikka mitään ei enää tapahtuisikaan, on ero tuoliin heitetyn ihmiskasan ja siinä nyt ryhdikkäänä istuvan iloisen ja aktiivisen naisen välillä merkittävä. Ja nyt hänestä on kehkeytynyt huippu-urheilija vastoin kaikkia oletuksia.